Tuijotan ikkunasta ulos pimenevään iltaan. Näen hänen loittonevan hahmonsa mäen päällä. Hän ei käänny vilkuttamaan minulle niin kuin yleensä. Hän vain kävelee eteenpäin, kauemmas minusta. Hän on käyttäytynyt kummasti jo pari viikkoa. Hän ei ole enää samanlainen kuin ennen. Hän on aivan kuin toinen henkilö. Huomasin muutoksen pari viikkoa sitten. Olen yrittänyt kysyä syytä hänen käytökseensä, mutta aina kun otan asian puheeksi, hän menee hiljaiseksi. Kun näen häneen ilmeensä, minusta tuntuu pahalta. Hiljennyn itsekin, ja hetken kuluttua havahdun siihen, että hän on lähdössä. Pilaan aina päivän jauhamalla samaa. Minua kaduttaa. Lähetän hänelle anteeksipyyntöviestin. Hän vastaa pian. Hän hyväksyy anteeksipyyntöni, ja sanoo jotain muutakin. Hän ei halua enää jatkaa seurustelua!! Mitä tämä on?! Ei halua jatkaa?! Luen viestin uudelleen. Totta se on, hän ei halua jatkaa enää. Sydän pomppaa kurkkuun asti. Lähetän hänelle takaisin pitkän viestin, jossa kerron kuinka paljon hänestä välitän. Hetken päästä tulee vastaus “Jaa”. Jaa?! Jätkällä todellakin on päässä vikaa. Yritän soittaa hänelle, mutta hän lyö luurin korvaani. Pian hän lähettää minulle kuvaviestin, jossa suutelee toista tyttöä. Tytöllä on mustat lyhyet hiukset ja enkelinkasvot. Vihaan sitä jätkää! Ja totta kai tuota tyttöä hänen kainalossaan myös. Kyyneleet virtaavat vuolaana jokena poskiani pitkin tyynylleni. Päätän ryhdistäytyä. En voi murehtia jonkun idiootin jätkän perään. Lähden ulos kävelemään. Menen lammenrannalle istumaan. Ei, pakko päästä pois, liikaa muistoja tässä paikassa.

Kävelen siltaa pitkin joen yli. Puolivälissä siltaa huomaan, että Hän ja hänen uusi muijansa kävelevät käsikkäin sillan toisella puolella. Mieleni tekee hypätä sillalta alas, mutta en uskalla, en heidän nähden. Tulen tänne illalla uudestaan, kun on vähemmän liikennettä. Jatkan matkaani katse maahan naulittuna. Hän huutaa jotakin, mutta en ole huomaavinaankaan. Kuulen auton torven tööttäävän ja käännyn kannoillani. Huomaan jonkun makaavan auton edessä. En näe kuin jalat, mutta nuo jalat tunnistaisin missä vain! HÄN juoksi suoraan auton alle, minun takiani. Tätä ei olisi tapahtunut, jos minä olisin suostunut nostamaan katseeni maasta. Vihaan itseäni. Juoksen hänen luokseen, polvistun hänen viereensä ja nostan hänen päänsä syliini. Taas kyyneleet virtavat vuolaina poskiani pitkin hänen päivettyneille kasvoilleen. Nousen ylös ja kävelen sillan kaiteen luo. Nostan jalkani ja ponnistan kaiteelle. Kuulen ihmisten huudot, mutta en välitä. Millään ei ole enää merkitystä. Olen menettänyt rakkaimpani. On minun vuoroni lähteä. Hyppään alas kohti synkkänä virtaavaa jokea. Tunnen kylmän veden ympäröivän minut, ja vajoan syvemmälle kohti joenpohjaa. Jalkani osuu johonkin kovaan. Tunnen, kuinka happi alkaa loppumaan keuhkoistani. Sitten kaikki pimenee.